sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Näin minä tutustuin koiramaailmaan.




En tiedä miten pukisin ajatukseni sanoiksi. Mutta kaipa sitä on joskus yritettävä.
Muistan sen kevään, perheemme koira oli silloin 2-vuotias. Kyseessä on lempeä labradorinnoutaja narttu.
Lähdin perhetuttavamme kanssa kohti paikallisia mätsäreitä. Hänellä oli kaksi saksanseisojaa ja karkeakarvainen mäyräkoira. Autoin häntä koirien siirtämisessä ja pitelin toisia, kun hän oli kehässä.
Rakastin kehän vieressä seisoskelua ja toisten koirien seuraamista. Olin tällöin itsekin vasta lapsi, kakara tai miksi kukaan sitä halusi kutsua, 12-vuotias.
Kysyin päivän päätteeksi, että voisinkohan päästä perheemme koiran kanssa ensikesänä mukaan.
’Totta kai!’ kuului vastaus. Ostin kotiin mennessäni näyttelyhihnan. Hihkuin intoa ja kerroin vanhemmilleni, että meidänpä Assista tulisi näyttelykoira!
Silloinen maatilan koira, jolle ei oltu koulutettu istumisen ja luoksetulon lisäksi mitään.

Seuraavana aamuna oli kaunis päivä ja aurinko paistoi lämmittäen mukavasti. Aloitin treenaamalla koiran kanssa. Ensin niin että nostin normaalin hihnan yläkaulaan ja lapsena kun en osannut oikein odottaa ja en edes tiennyt mistä pitäisi aloittaa. Kirjaimellisesti juoksin tai no ravasin kukkapenkkiämme ympäri.
Kyllähän koira osasi vastaan pistää, ei ollut tottunut tällaiseen toimintaan. Jarrutteli ja riuhtoi taaksepäin.
Monet hermot menetin tätä treenatessani.
Taisin useimpia viikkoja treenata seisotusta, joka nyt oli namin tuijotusta enkä asetellut koiraa mitenkään. Enhän minä tiennyt, muuta kuin sen mitä olin kehän laidassa nähnyt.

Opin uutta ja aloin pikkuhiljaa itsekin kiinnostumaan roduista ja erilaisista lajeista. Ala-asteen kirjastoauto oli silloinen kovasana. Niin isot kasat lainasin aina koirakirjoja, tahdoin tietää kaiken koirista! Monesti tuli vanhemmilta huudot myöhästyneistä kirjoista, mutta heti kun vanhat oli palautettu niin aina tuli uusia.
Kiinnostuin aina vain lisää, yritin opetella koirarotukirjojen kaikki rodut ulkonäöltään.
Muistan selanneeni kirjoja ja ihastellen useita tunteja rotuja, jotka näyttivät ja kuulostivat hienoilta.
En silloin vielä edes ajatellut uutta koiraa, en missään nimessä. Olihan minulla tuo 2-vuotinen jota kouluttaa.

Vuosi oli 2009, kun virallisesti korkkasin koiraharrastukseni. Ensimmäinen mätsäri paikallisessa koirien treeni kentällä. Jännitin aivan hirveästi, äitini ja isosiskoni lähtivät tukijoukoiksi.
Minä vain tunsin sydämeni sykkeen, taisi äänikin väristä ilmoittautuessani lapsi ja koira kehään.
En minä ollut enempää ottanut selvää kuin että koiran täytyy ravata ja seistä. 
Paniikki alkoi kalvaa kylkiäni, kun huomasin toisten suorittavan erilaisia kuvioita kehässä.
Taisin itkeäkin kehää ennen, että en tiennyt asiasta. Onneksi äiti rohkaisi ja sanoi, että kyllä tuomari neuvoo.

Huomaamattani seisoinkin jo kehässä, muiden nuorten seurassa. Koira hyppäsi pari kertaa vasten minua, mutta laskin sen alas ja yritin seisottaa. Kyllähän se seisoi aina sen pari sekuntia, mutta ei sen kauempaa.
Onneksi sentään koira pysyi rauhallisena. Seurasin porukkaa tiiviisti ja yritin selvittää missä mentiin.
Lopulta tuli minun vuoroni.
Tuomari katsoi koiran hampaat ja pientä peruutusta lukuun ottamatta se sujui oikein mallikkaasti.
Kuitenkin kerkesin mokaamaankin. Ei sitä ensimmäisellä kerralla voinut onnistua, eihän?
Tuomari pyysi suorittamaan kolmion, olin hämilläni joten suoritin ympyrän. Olihan se ainoa liike minkä olin nähnyt. Edestakaisin juoksunkin taisin suorittaa aivan väärään paikkaan ja liian lyhyesti.
En minä sitä itse tajunnut, kunnes siitä huomautettiin.
Mutta päivähän sai onnellisen lopun, kun meidät mainittiin sijoittuneen toisiksi. Saatiin pokaali ja ihana pehmolammas!
Miksi muistan tämän päivän näin hyvin? Koska se oli ehdottomasti parhaita kokemuksiani koiran kanssa, ensimmäistä kertaa olin tehnyt töitä koiran kanssa ja vielä menestynyt.

Aloin käymään ”koirakouluissa” loin luottamusta koiraan ja lopulta se totteli vain minua. Niin kuin nykyäänkin.  Enhän minä siitä valita! En todellakaan. Työ on tuottanut tulosta ja olemme käyneet koiran kanssa useissa näyttelyissä, vaikkemme ole yltäneet palkintosijoille sitten vuoden 2009.
Kuitenkin harrastaminen oli kivaa, joten en sitä lopettanutkaan.
Suoritin metsästyskortin 14 –vuotiaana. Silloinen haave oli venäjänajokoira tai itä-siperianlaika.
Kuten saattoi arvata, ei onnistunut.  Harrastin ja harrastan nykyäänkin metsästystä pienimuotoisesti. Jänismetsälle lähden, olen ampunut ensimmäisen jänikseni edellistalvena. Joten tutustuin useampaankin lajiin, kuten jäljestykseen, sekä metsäkoirien koulutukseen.
Kävin hoitamassa Itärin pentuja tutullamme. No voiko pentuja sitten vastustaa. Olen useasti yrittänyt, jopa ajanut vanhempani raivon partaalle puheillani.  En voi itselleni mitään, pitää aina välillä kokeilla tikulla jäätä.

Palataanpas tähän vuoteen ja tähän hetkeen. Koira, jonka kanssa aloitin on täyttämässä 6-vuotta. Miten se aika meneekään! Itseltänikin löytyy pian syksyllä se 17-vuotta.
Eikä koira innostus ole lopahtanut ollenkaan! Enneminkin se on riesa.
Assi ei ole ollut mitenkään helppo ensikoira. Olen kouluttanut vieraskoira aggrea koiraa sen melkein
4 -vuotta. Kokenut sen kanssa pettymyksiä, iloja ja suruja. Joskus on tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin, mutta koskaan en ole luovuttanut. Nyt minulla on käsissä koira, joka tulee toimeen melkein kaikkien kanssa. Lukuun ottamatta paria poikkeusta. Etsin aina ratkaisuja ongelmiin ja en yleensä lopeta enkä halua lopettaa ennen kuin fiksu ratkaisu on löydetty.
Kyllähän se kuulostaa hurjalta, että 14-vuotiaalla oli käsissään koira, joka poukkoili hihnassa ja rähisi. Mutta minä sain hallittua sen, eikä ole haavereita sattunut. Paitsi tietysti itsetunto on mennyt nollasta sataan tuon koiran kanssa useaan otteeseen.
Opiskelen tällä hetkellä kennelkymppiä, kuten monikin jo tietää. Tahtoisin jatkaa Kannuksen kennellinjalle pian on yhteishaku, toivottavasti olisi se onni myötä.

Onhan tätä mieltä kalvanut ainainen koirakuume, se oman pennun haave. Se unelma, joka todennäköisesti täytetään vasta kun se maaginen 18 –vuoden ikä tulee mittariin.
Tässä välissä perheellemme on tullut toinen koira, mutta se on isosiskoni ja enemmän kaksoissiskoni koira. Kyllähän minä olen neuvonut sen koulutuksessa, mutta enemmänkin tämä vanhempi tuntuu omalta. Vaikkei se ole.
Pappani halusi uuden ajokoiran edellisen menehdyttyä. Tehtäväni oli hänen sanojensa mukaisesti
”Tilata” koira. No tein työtä käskettyä. Kerkesin innostumaan jo, että jesh. Oma koirahan sieltä tulee.
Koulutin pentua yhteiskuntakelpoiseksi ja halusin siitä Tokoonkin kelpo kaverin. Olihan pappan ilme hyvä, kun näki pennun noutavan. Tulevan sivulle ja seuraavan, sekä pysyvän paikallaan.
Sain osakseni kiusoittelua, siitä että olin pilannut koiran. Tehnyt siitä tyttöjen koiran, eikä se ajaisi koskaan.
Mielestäni tein siitä keskivertoa tottelevaisemman ja kyllä tässä alta viikko sitten sai tämäkin  ”tyttöjen koira” ajettua ensimmäisen ja toisen kaatonsa samana päivänä. Se on käynyt näyttelyissä kerran ja tuonut menestystä kotiin.  Haluaisin myös viedä sen ajokokeisiin ja terveystutkimuksiin.
Kuitenkin kotoa lähdettyäni en saanutkaan ottaa koiraa mukaan. Pettymys oli suuri, mutta otin tämän perheen vanhan rouvan mukaan.
Palatessani kuukauden päästä, ajokoira  muisti osan opetuksistani. Mutta tuntui, että se oli unohtanut minut. Tullessani kotiin sain vain nuuhkaisun ja koira painoi pappani perään.
Olihan se sovittu, että se olisi minun ja niin sanotaan vieläkin. Mutta onhan se aina haikeaa päästää irti ja todeta, ettei se olekaan.
Aina jos yritän puhua koiraa mukaan koululle, ei siitä tule mitään. Mummi latelee teorioita, koska se on ajokoira, ei sen tarvitse osata, tyydyn vain nyökkäämään. Ei sitten, en minä halua viedä koiraa väkisinkään.


Tahtoisin koiran, jonka kanssa pääsen aloittamaan alusta. Hieman päätösvaltaa ja omat kuviot.
Vaikka moni sanookin, että minulla on liian laajat rotuskaalat valikoimissani.
Kuitenkin olen näiden lyhyiden vuosien varrella päätellyt, että koira on aina koira.
Sille on tarjottava lajityypillistä tekemistä, toisilla tarve tiettyyn virikkeeseen on suurempi kuin toisella. Omistajan on osattava tarjota sitä. En usko, että minusta koskaan tulee rotu uskollista.
Sillä, jos minulta kysyttäisiin niin tahtoisin kokeilla melkein kaikkea, mitkä miellyttää toiveitani koiralta, joka sopii moneen menoon.

Nyt ykkösenä taitaa olla Hollanninpaimenkoiran pitkäkarvainen muunnos, monet paimenetkin miellyttävät, mutta silti pidän myös sekalinjaisista labukoista ja villakoirista.

On vain osattava odottaa, mutta minulla on odotus jatkunut jo kauan. Toivottavasti se ei ainakaan pitkittyisi enää kauheasti.

Mitä sanoisin muille oman koiran odottajille?
Älkää odottako, että koiran saaminen on nopea prosessi. Itse olen odottanut kyllä vastausta, jo lähes kolmisen vuotta, mutta sitä ei vieläkään kuulu. Eli joudun sitä odottamaankin.
Minua on jopa kielletty puhumasta koiran hankinnasta kodin seinien sisällä. Olen ehkä liian jääräpäinen lopettaakseni. Mutta kyllä sitä on todettu, ettei vinkuminen sitä tuo. Mutta meidän äidin tapauksessa ei auta edes perustelut.  Kaikkeni olen koittanut.

Lisäten vielä, että tahtoisin toimia tulevaisuudessa ammatissa, jossa koirat ovat lähellä. Sotakoiranohjaajaan kiinnostus on kova, mutta tahtoisin myöskin työskennellä mahdollisesti koirankouluttajana, pitää omaa yritystä. Koirahoitolaa tms.
Lisäksi mahdollisesti tahtoisin kouluttaa virkakoiria ja auttaa nuoria. Esimerkiksi kiertelemällä laitoksissa, sekä nuorisovankiloissa koirien kanssa.


Tulipas pitkä postaus.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti