tiistai 9. joulukuuta 2014

Pieni saksalainen vailla kotia




Tämä, maailman paras saksanperkele. (Ainakin ohjaajan mielestä.) On nyt virallisesti vailla sitä omaa rakastavaa kotia. Tottakai mulla oli etuoikeus sen lunastukseen, mutta yksinkertaisesti Riski ei tulisi kestämään sellaista elämää, johon koiraa haen. Tästä olisi tullut ihan oiva harrastuspiski, ehkä siitä tuleekin jollekin, vähän kevyempään harrastukseen. Mutta ei minulle... 
Jos kehua saa niin pieni saksalainen on oiva nenänkäyttäjä, motivoitunut treenaaja, kainalon täyttäjä ja sängyn lämmittäjä. Siitä riittää persoona ja huumoria monille. Sen katse on rakastava ja lämmin... Se on sopeutuvainen ja matkaa siellä missä sen ohjaajakin. Täysin tyytyväinen paikkaansa, kunhan saa takaisin vain vähän vastarakkautta.
Nyt minä aion kääntää pienen saksalaisen maailman mullin mallin. Mitähän mahtaa tuon päässä liikkua kun uusi omistaja vie sen mukanaan. Kauanko se vielä itkee mun perään, kauanko unohtamiseen menee...
Se ei muuta tahtonut multa kuin rakkautta ja minä sain ohjaajana takaisin paljon enemmän...
Yritän taistella kyyneleitä vastaan tätä kirjoittaessani, sydämeni särkyy kun ajattelen tuon pienen hukan olevan kotia vailla. Eniten ajatuksessa sattuu se, etten pysty itse tarjoamaan paikkaa sänkyni vierestä, ikuisena vahtijana...
Hölmö se on, eikä penaalin terävin kynä. Monta kertaa olen saanut todeta, että saksanpaimenkoira ei ole se viisain rotu, varsinkaan nuorella iällä. Riski välillä näyttää puulla päähän lyödyltä, se vain kallistelee päätä puolelta toiselle. Ai mikä istu? En ole ikinä kuulutkaan....
Monet naurut on naurettu, monet kyyneleet on sen turkkiin kuivattu, monta kertaa olen nukahtanut Riski vierelleni. Nyt ei enää tiedä, milloin se jää viimeiseksi kerraksi... Milloin me kohellamme viimeisen kerran yhdessä...
En ikinä tule unohtamaan noita lapsen kirkkaita silmiä, tuota kostee kirsua ja pehmeää turkkia.
Lähtiessään Riski tulee viemään mukanaan palan minua, se tulee viemään mukanaan ne surut ja sen koetun onnen. Osa muistoista tulee haalistumaan, kun pieni saksalainen ei ole niistä muistuttamassa. Toisille muistoille kehittyy hopeareunuksensa.
En ole valmis päästämään susta irti, en näin... Miksi juuri mun kohdalle piti käydä näin? Miksei Riski voinut saada sitä aktiivista elämää, johon se olisi tarkoitettu. Miksi... Kysymykset pyörivät päässäni lähes kokoajan. Aina kun mainitsen Riskin lähdöstä, joudun pidättelemään omia tunteitani.
Se vain on käsittämättömän rakas...
Voin kuvitella kuinka onnellinen Riski olisi perheessä, jossa sillä ei ole niin korkeita tavoitteita. Perheessä jossa se saa olla vain koira. Kävellä pitkiä kävelylenkkejä, käydä metsässä telmimässä, kesäisin uimassa... Se rakastaisi perheen muita eläimiä ja perheen pienempiä kaksijalkaisia. Riski unohtaa varmasti suht nopeasti minut, mutta suurin este onkin itsessäni. Kuinka nopeasti haluan Riskin muistojen haihtuvan...
Kuinka pian olen valmis sanomaan hyvästit Riskille ja toivottamaan tervetulleeksi uudet mahdollisuudet.
Ensimmäisestä on aina vaikein päästää irti, eikä ikävä helpotu ajan kanssa. Se vain hiipuu, palaten aalloissa takaisin mieleen, muistuttaen siitä kuinka paljon rakastit.
Vastahan mulla oli pieni pehmoinen saksanpaimenkoiran pentu sylissäni ja nyt mun täytyisi saattaa se täysin uuteen elämään... elämään ilman mun tukea ja ohjausta. Jääden muistoksi vain taustalle. 
En vain pysty...

3 kommenttia: