torstai 9. heinäkuuta 2015

Miltä tuntuu kun pala itseään on kateissa...




Havaihduin viime yönä uneen. Unessa kävelin ylös rappusia, jossain kiireettömän kaupungin laitamilla. Noustessani ylöspäin satuin vilkaisemaan kaiteen yli alas. Siellä oli rivitaloja ja näin vilauksen koirasta, mustasta noutajasta.
Unen tuntemukset olivat hyvinkin aitoja, tunsin piston rinnassani ja varovaisesti kutsuin "Leidi.... Assi?" Koira palasi luokseni. Taaenpana oli toinen...
Hyppäsin kaiteen yli alas, koirat olivat kiinni liinassa, laput kaulassa, missä luki löytöpaikka ja aika. En kuollakseni muista kaupungin nimeä... Otin Assin syleilyyni kyyneleet virtasivat alas poskiani. Vaikka kyseessä oli vain uni sai koirien käytös minut hämilleni. Assi vain istui halauksessani, mutta kurkottaessani Leidiä se perääntyi. Yritin uudestaan, mutta se perääntyi jälleen...
Otin koirat mukaani, jostakin syystä en kytkenyt niitä. Yht'äkkiä olinkin jonkinlaisella leirintäalueella.
Nitrokin oli siellä. Huudahdin onnen sekaisena äitiäni paikalle. Kun äitini kysyi, "Mikä hätänä?" vastasin "Et arvaa mitä löysin.." Äitini jäi hämillään paikalleen ja huudahdin Assia luokseni. Assi tuli hiljalleen, mutta Leidi oli jäänyt johonkin. Palatessani taaksepäin näin jonkun kytkevän sitä hihnaan... Miksi? Juurihan olin saanut koirani takaisin...
Uneni loppui tähän. En usko enneuniin, mutta nyt toivon että tämä olisi sellainen. Tulisipa se ratkaiseva vihje, se ratkaiseva tekijä tähän mysteeriin.

Mitä tapahtui kahdelle labradorinnoutaja nartulle?
Ennen juhannusta 17.6 illalla katosivat tuhkatuuleen. Niillä on vakiopaikat minne menevät, jos pääsevät karkaamaan. Ei kuulunut mitään. Meni ensimmäinen päivä, huoli kasvoi. Yleensä palaavat viimeistään samana yönä. Soittelimme tutuille; oletteko nähneet? Ei mitään.
Toinen päivä... Ikävä alkoi puristaa rintaani. Laitoin Facebookiin ilmoituksen siinä toivossa, että joku olisi nähnyt... Eivät ne voineet kadota. Ne menevät vaikka vieraiden ovista sisälle, jonkun on pakko huomata edes toinen niistä... Facen kautta sain monia ilmoituksia. Mutta kaikki osottautuivat umpikujiksi.

Etsijäkoira tuli kolmantena päivänä, se jäljesti Assin hajun perässä rantaan, Halkjärveen. Jälki päättyi siihen. Jo toisen päivän aikana oltiin käyti soutelemassa ja saaren laiturilla oli käyty huutelemassa. Kyllä tytöt olisivat tulleet, jos siellä oleskelisivat...
Saaresta käytiin tekemässä, juttu osa kyläläisistä ilmeisesti kävikin saaressa ilman havaintoja.
Mihin asti ne uivat? Suurin kysymys pyöri huulillamme.
"Mitä, jos eivät rantautuneet?"
Viikon päästä katoamisesta tein paperi-ilmoituksia. Niitä vietiin kaikkiin lähipaikkakuntiin ja kyliin. Toivoen, että joku olisi nähnyt.
Soittoja tuli, yksi näköhavainto epäselvällä riistakamerakuvalla ei tuottanut tulosta. Mietimme, eikö niiden tässä ajassa olisi pitänyt päästä jo jonnekin. Vanhemmalla oli sentään kaulassa nimilaatta, jossa puhelinnumeroita ja molemmilla sirut...
Viimeisten näköhavaintojen jälkeen menivät jäljet kylmiksi. Näköhavaintoja tuli, mutta ne paljastuivat väärän sukupuolen edustajiksi. Jokaisesta ilmoituksesta on noussut toivo takaisin pintaan... Upoten kuitenkin aina yhä syvemmälle.
Näen yöt painajaisia asiasta, näen
unia menettämisestä. Yhdessä unessa näin unta Nitrosta, muitan heränneeni palakurkussa ja ikävän tunteeseen. Kuitenkin havahtuen siihen, ettei Nitro ollut kadonnut mihinkään.


Kolmas viikko kateissa, ensiviikon keskiviikosta lyö neljäviikkoa täyteen...
Koiria on ollut kauemminkin kateissa, mutta meidän tytöt eivät ikinä ole olleet näin kauaa. Ne nousevat auton kyytiin, jos joku avaa oven, ne tulevat sisälle ja seuraavat kyllä tuntematontakin lenkkeilijää.
Ne ovat hyväntahtoisia, ne rakastavat liikaa... Toivon, etteivät ne ole luottaneet vääränlaiseen ihmiseen ja joutuneet petetyiksi pahan kerran...
Henkisesti olen ihan rikki, hautaan sen kuitenkin kuoreni alle, enkä näytä sitä muille.
Työskentelen koulun hoitolalla nyt heinäkuussa ja olen täällä kuukauden ajan. Ensimmäinen viikko takana ja yhtäkään päivää en ole ollut ajattelematta tyttöjä... Niin odotan sitä soittoa, sitä päivitystä jossa lukee tyttöjen tulleen kotiin taikka löytyneen... Jotta saataisiin päätökseen tämäkin luku.
Aamuisin on aikainen herätys, mutta myöhään yöhön googletan näköhavaintoja, selaan karkurit sivustoa jatkuvasti, käyn löytöeläinsivuilla, tarkastan facebookin muut -kansion...

Mulla oli suunnitelmia Leidin varalle. Mun piti ottaa se tänne mukaan, viimeiselle vuodelle. Meidän piti käydä BH -kokeessa ja osallistua avo luokkaan ehkä viimeisiä kertoja ennen voittajaa... Suuria suunnitelmia oli myös pelastuskoirapuolelta, Leidi loisti raunioradalla. Se oli sitä mistä se piti eniten. Sai juosta lujaa ja pelastaa ihmisiä, se sai haukkua ne ihmiset pystyyn vielä luvan kanssa ja palkaksi sai lihapullia... Pala kurkussa katselen meidän treenivideoita, me voitaisiin päästä niin pitkälle... Katsoin myös Assin treenivideoita ja naureskelin sille, kuinka tietämätön olin ollut vuosia sitten. Pääpainona oli kuitenkin se, mikä nykyäänkin treeneissä oli hauskaa... Vaikkei koira ollutkaan täydellinen, se täydensi minua työskennellessään kanssani.
Nyt kaikki suunnitelmat on lyöty lukkoon ja työnnetty kaapin perälle pölyttymään. Päätavoite on nyt löytää tytöt toivon mukaan ehjänä... kunnossa... elävänä...



4 kommenttia:

  1. En voi kuvitella miltä teistä tuntuu. Itku tuli kun tätä luin. Voimia!

    VastaaPoista
  2. Jaon tän vielä facen karkurit sivulle. Hirveen surullista. :'(

    VastaaPoista
  3. Toivon kovasti, että tytöt löytyisivät ja pääsisivät takaisin kotiin :(
    Koita jaksaa!

    VastaaPoista
  4. Sinut on haastettu ---> http://vuonna2014.blogspot.fi/2015/07/liebster-awards-discover-new-blogs.html

    VastaaPoista