perjantai 25. syyskuuta 2015

Voiko olla liian kiltti, liian iloinen?

Tämä teksti ei liity koiriin vaikkakin aiheessa tulemme sivuamaan nelijalkaisia ystäviämme.
Pelasimme taannoin pullonpyöritystä kaveriporukalla. Korkin osoittaessa paikkaani pyysin, että minulta kysyttäisiin totuus. Kysymys kuului
Mitä piirrettä inhoat itsessäsi eniten?
Mietin kysymystä hetken. Inho oli ehkä liian voimakas sana, mutta tämä piirre ainakin häiritsi itseäni.
Sen lisäksi tästä piirteestä olen myös saanut palautetta.
"Sun täytyy vaan luottaa itseesi"
"Jos sulla ois enemmän auktoriteettia ihmisten  kanssa.."
"Mikset sä kertonut..."
"Sano nyt sun oma mielipide. Äläkä sano koko ajan en mää tiedä"
"Miten sä voit olla noin positiivinen koko ajan"
Nämä sanat osittain ovat satuttaneet mutta tosiaan myös kasvattaneet tätä piirrettä joka itseäni häiritsee. Minä myönnän olevani liian kiltti. Tuttujen ihmisten kanssa uskallan olla kova suustani mutta henkisesti olen heikko auktoriteettien edessä.
Minulla on lähes luontainen piirre miellyttää ihmisiä. En kirjaimellisesti kuitenkaan kiemurtele kenenkään jaloissa. Sanon kyllä oman mielipiteeni mutta ryhmätilanteissa pyrin olemaan vain hiljaa. Varsinkin jos joukossa on ihmisiä,  joita en tunne.
Osa ystävistäni on todistaneet tilanteita, jossa tuon mielipiteeni esille niin sanotulle Johtajalle tai todella auktoriteettisessa asemassa olevalle ihmiselle. Olen siis kirjaimellisesti itkenyt, en siksi että minua hävettäisi tai haluaisin sääliä. Vaan siksi että minua ahdistaa tilanne, jossa mielestäni olen epäkunnioittava ihmistä kohtaan jota suuresti arvostan. Onneksi vuosien elämän koulu on tuonut tähän jo helpotusta, toki myös nämä ihmiset joita arvostan suuresti ovat muuttuneet minun elämässäni tutuiksi. En halua laskea montako turhaa kyyneltä, montako kertaa olen saanut sydämen tykytyksiä kun olen puhunut itseäni ylempänä oleville ihmisille.

Osa siellä ruudun takana varmasti jo naureskeleekin. Etenkin ne jotka tuntevat minua edes vähäsen.
Uskokaa tai älkää. Uudet tilanteet tuovat minussa esiin sen pikkutytön, jonka tässä ajassa olisi pitänyt jo kasvaa edes vähäsen. Olen tuttujen kesken erittäin puhelias, saatan lähes puhua palpattaa ihan liikaa. Mutta jos eteeni isketään täysin uusi tilanne muutun sosiaalisesta ihmisestä tarkkailijaksi.
Aivan kuin tutkisin ilmapiiriäni ympärilläni haparoivin mielin. Tunnustelen miltä se tuntuu, mietin minkälaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä. En puhu juurikaan, olen hiljainen. Kun tilanne alkaa tasoittumaan ja olen nähnyt ryhmän hengen ja tunnen vähän keskustelijoiden omia mielipiteitä alan itsekin puhua. Jonka jälkeen niin sanottu jää on murrettu. En siis varsinaisesti ole ujo, mutten ole se, joka ryntää soitellen sotaan. Osallistun kun koen sen olevan mahdollista, kun koen sen olevan turvallista. Olen erinomainen väittelijä kotipiirissä tuttavien keskellä. Vieraiden kanssa en lähtisi edes siihen leikkiin. En halua satuttaa ihmisiä. En fyysisesti enkä myöskään henkisesti.
Olen erittäin kärsivällinen ihmisten kanssa. Tuntuu vaikka se pahin puukko iskettäisiin rintaan ja vaikka sen puukon iskijä vielä jälkikäteen kääntäisi asettaan haavassa.
Olisin silti valmis palaamaan hyökkääjän luokse ja antamaan tälle uuden mahdollisuuden.
Kestän alentavaa vittuilua, vitsejä ja rankkaakin huumoriani vaikka se koskisi itseäni tai perhettäni. Saatan naureskella mukana mutta samalla mietin. Miksen saa tätä loppumaan.
Useasti olen saanut huomata että tietyntyyppiset ihmiset puhtaasti hyväksikäyttävät kiltteyttäni.
Todella harvoin sanon ei yhtään mihinkään. Vaikka minulle soitettaisiin keskellä yötä ja pyydettäisiin palvelusta todennäköisesti tarttuisin tilaisuuteen, koska olettaisin että pyytäjä olisi valmis tekemään saman minulle. Mutta kuinka usein se tarvitsee huomata, etteivät  kaikki ole samanlaisia.
Olen rohkea jos tilanne vaatii sitä. Jos huomaan, jonkun pelkäävän tilannetta enemmän kuin minä itse saatan luontaisesti hakea suojelian roolia.
Kerran elämässänni olen joutunut puolustautumaan fyysisesti ihmistä vastaan jolta odotin sitä kaikista vähiten. Se oli tilanne jota kukaan ei odottanut. Se oli ensimmäinen kerta kun tunsin puhdasta vihaa ja tarvetta suojella kanssaolijoita. Silloin pystyin puolustautumaan ensin sanallisesti vuodattamatta yhtäkään turhauman kyyneltä. Kuitenkin asioiden kärjistyessä päädyin puolustamaan itseäni hyökkäykseltä. Minä en tehnyt vastahyökkäystä. En edes yrittänyt. Suojasin itseäni ja tilanne saatiin onneksi rauhoittumaan. Olen kyseisen hahmon kanssa vieläkin tekemisissä ja ihan hyvissä väleissä. En kanna kaunaa ja toivon ettei hänkään tunne mielipahaa teostaan.
Yritän aina viimeiseen asti rauhoittamaan tilanteen sanoin. En vain koe fyysistä voimaa tarpeelliseksi. Todennäköisesti myös tiedostan sen etten fyysisesti ole kovinkaan vahva ja jäisin kakkoseks jos tappeluun päädyttäisiin.
Toinen tilanne mikä saa oman vereni kiehumaan ja lähes murisemaan emokarhun lailla on perheeseeni kohdistuva vääryys. Näissä tilanteissa osaan toimia ja olla erittäin paha suustani varomatta mitä sanon. Uskon kuitenkin, että tämä on sitä normaalia reagoimista. Kukahan ei puolustaisi omaa perhettään.

Olen myös kuullut, että selviydyn hankalistakin asioista melko järkevästi.
Elämä on potkinut lyhyen aikani aikakautena korkokenkien kanssa turhankin usein ja olen löytänyt itseni usein kannattelijan roolista. Sillä se on minulle luontaisinta. Äitini kerran sanoikin, että näillä taidoilla pitäisi ryhtyä psykologiksi. Olihan se kerran minulla haaveena, mutta jotenkin uskon etten kuitenaan jaksaisi tallata sitä pitkää tietä siihen uraan. En siis koe, että minun olisi pakko kantaa kenenkään taakkaa vaan koen, että minun tulisi helpottaa sitä. Joskus vain toisen taakka on aivan liian raskas yksin kannettavaksi...
Pahimmissa tapauksissa on usein mietitty, että olenko antanut itselleni tarpeeksi aikaa toipua tilanteista... Vai olenko vain työntänyt kaikki muut sieltä pimeästä kuopasta takaisin valoon, jättäen itseni jonnekin valon ja varjon risteykseen, jääden valmiiksi vastaanottamaan sen toisen pahan, joka työntäisi minut takaisin syvemmälle pimeyteen.
Kuuntelen ja pyrin auttamaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, unohdan kuitenkin itseni.
Silloin tällöin tulee tilanteita, joissa kannan oman taakkani lisänä myös jonkun toisen painoa olallani. En onneksi ole kuitenkaan vielä murtunut sen alla. Onhan minulla ystäviä, jotka enemmän kuin mielellään keventävät myös minun henkistä painoani.

Sellainen muuri, joka on nostettu vaivalla kasaan näiden vuosien varrella, on opettanut minut hymyilemään. Hymyilen lähes aina ja nauran paljon.
Riippuen ihmisestä ja tilanteesta aika harvoin näytän todellisia tunteitani.
Peitän kaiken hymyni alle ja toivon, ettei kukaan näkisi niitä tunteen myrskyjä joita peitän sen alle.
En sitä kiellä ettenkö olisi keskivertoa positiivisempi elämää kohtaan, mutta aina ei kannata luottaa vastapuolen hymyyn. Sen kanssa kun on niin helppo valehdella itselle, että kaikki on kunnossa.

En kuitenkaan koe olevani millään tasolla liian heikko. Olen oppinut tasapainottelemaan tämän kiltteyden kanssa. Vaikein etappi oli oppia, että apua voi pyytää muiltakin ja se on asia mikä tulisi muistaa. Sillä en vieläkään osaa pyytää apua itse vaikka tarvitsisin sitä.
Saatan jalat täristen kannatella itseäni, yrittäen samalla kannatella muita. Enkä siltikään pyydä keneltäkään sitä auttavaa kättä. Pyrin selviytymään yksin, mutta kuitenkin asiaa kysyessä en epäröi puhua. Uskallan kuitenkin jakaa sen kaiken painon takana olevan tiedon. Mutten osaa avata suutani ellei kukaan siitä kysy...

Jos osaan kuvailla itseäni oikein olen arjessa se äärinmäisen helppo ihminen.
En pyri tekemään itsestäni isoa melua ja suoriudun annetuista tehtävistä pääsääntöisesti ajallaan. Sen lisäksi pyrin olemaan kelpo kansalainen. Kuitenkin yhtään minua tuntevat tietävät kuinka helposti huomioni herpaantuu. Olen kuin mikäkin lapsi kiinnostuessani kaikista ja kaikesta mikä minua ympäröi.
Monta kertaa HOJKS -keskusteluissa sanottiin, että olin oppilaana hyvä. Mutta erittäin häiriöherkkä. Jos kaverit samassa luokassa tekivät jotain ei mennyt hetkeäkään etten olisi ollut mukana.
Ryhmäpaine on ihmeellinen asia. Teen helpostikin asioita joita en haluaisi suorittaa jo pelkästään sen pelon avulla, että erottuisin jotenkin muista. En tiedä mistä tämä pelko juontaa alkunsa, mutta sitten sen taas huomaa kun olen anelemassa anteeksiantoa jälkikäteen. Ehkä se liittyy väkinäiseen hyväksymisen tarpeeseen tai sitten olen vain harvinaisen helposti mukaan vedettävä henkilö.

Koirien kanssa toimin kuitenkin täysin erikaavoilla miten toimin ihmisten kanssa. '
Nelijalkaisten kanssa en tunne oloani epävarmaksi asemastani. En pelkää toimia niiden kanssa väärin. Olen hyvinkin kärsivällinen kouluttaessani asioita
(toisinaan lentää myös ne r:rrä päät. En kuitenkaan ole mikää ylijumala.)
Omaan erittäin vahvan auktoriteetin koirien kanssa, mutta ihmisiä en tahdo johtaa missään muodossa.. Äitinikin aina vihjailee, että jos vain luottaisin itseeni ja uskaltaisin käyttää sitä auktoriteettia mitä käytän koirien kanssa voisi minulla olla mahdollisuuksia mihin.
Sellainen päivä ehkä tulee vielä eteen kun saan otettua itseäni niskasta kiinni... Tai sitten ei.

Massaan kuulutaan ja sen mukana livutaan tämän elämän tiellä. Kuitenkin samalla yrittäen tallata sitä omanlaista jälkeään tähän maailmaan. Toivoen, että joskus pääsisi sen polun päähän ja tietäisi saavuttaneensa kaiken minkä halusikin tältä lyhyeltä elämänkaarelta.

Tässäpä tämä hieman erilaisempi kirjoitus. Kuvaton mutta täynnä omia mietintöjä.
Alle voi kertoa omia kokemuksiaan ja toivoa aihetta seuraavaan mielipidekirjoitukseen.





4 kommenttia:

  1. Hienoa että lähdit pohtimaan itseäsi, mutta vaikka en tunne sinua niin uskoisin että olet ehkä liian kriittinen itseäsi kohtaan. Jokaisessa meissä on omat vikamme. Tietysti on asioita joita voimme tietoisesti muuttaa mutta toiset asiat tulevat vain kasvaessa. Voisin vahvasti väittää etten ollut täysin sama ihminen 18-vuotiaana kuin nyt kun olen saanut kasvaa ja kerätä kokemuksia sen 7-vuotta :) Auktoriteetti on sellainen piirre mikä tulee ihmisillä lähinnä luonnostaan, mutta sitä voi myös vahvistaa tietoisesti. Tälläset syvälliset minä-pohdinnat ovat hyvästä ja sittenhän pystyy tarkastelemaan piirteitä jotka eivät miellytä itseä ja pyrkiä muuttamaan niitä. Kuitenkaan koskaan ei pidä lähteä muuttamaan itseään sen vuoksi mitä joku toinen sanoo :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva lukea ihmisten omia pohdintoja! Kiitos tästä. Ehkä tekstissä käsiteltiin liikaa näitä puoliani negatiivisessa valossa. Se oli osittain tarkoitukseni. Mutta todellisuudessa olen oikeasti aika sinut itseni kanssa. Pitänee varmaan kirjoittaa postausta myös vahvuuksista :)

      Poista
  2. Kirjoituksesi on kuin omalta näppikseltä seitsemän vuotta sitten. Osa kirjoittamistasi asioista pitää tosin kutinsa edelleen tietyissä tilanteissa. Minä tein elämässäni juuri sen virheen, että pidin itseäni mitättömänä asioiden ja ihmisten edessä. Annoin oman kriittisen minäanalyysin kävellä tielleni monen monta kertaa - ja annan edelleen. On hyvä tiedostaa asioita itsessään, koska sitä kautta niitä pystyy muuttamaan, mutta tulee muistaa olla itselleen armollinen. Liika kriittisyys vie halun yrittää yhtään mitään, samoin vertailu muihin. Kun avaa keskusteluja omasta mielestä "auktoriteettisten" ihmisten kanssa, huomaa pian, että siellä kaiken auktoriteetin takana asuu ihan samanlainen ihminen kuin mitä itse on. En edes tiedä, haluanko ajatella auktoriteetin olevan sellainen ominaisuus, johon haluan pyrkiä. Ehkä joskus oli, mutta nyt näen maailmaa aivan erilailla ja laajemmin kuin joskus parinkympin alkupuoliskolla. Kannuksessa elämästä sai niin kovin mustavalkoisen kuvitelman ehkä juuri siksi, kun pelautui koirien kanssa. Näin ainakin itse koen näin jälkikäteen :)

    Ohjenuoraksi sanoisin, että älä jää kriittisyyskuoppaan, vaan valjasta ne vahvuudet mitä sinulla varmasti on :) Minä kamppailin pääsykoeuurastuksen (yliopiston siis) aikana paljon itseni kanssa, koska olen itse usein se kaikkein isoin este kriittisten ajatusteni, en ominaisuuksieni vuoksi. Itsepohdiskelu on hyvästä, mutta älä lähde peilaamaan itseäsi muiden kautta tai jää siihen kriittisyyden koukkuun kiinni. Elämä muokkaa ja ajatukset ehtii muuttua vielä moneen kertaan. Ei tässä maailmassa kukaan ole koskaan valmis ja täydellinen :)

    Terv. Toinen liian kiltti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Tunnistan itseäni myös tästä ja uskonkin että se elämänkokemus tulee olemaan tässä se avainsana. Vielähän tässä kasvetaan ja etsitään sitä omaa paiklaa tähän maailmaan. Sen löydyttyä muuttuu varmasti moni asia helpommaksi.

      Poista