sunnuntai 13. joulukuuta 2015

How many times have you given me strength to Just keep breathing?

30.11 pieni raitapaita kohtasi jotain kamalaa. Nimittäin aikuisuuden kynnyksen.
Meillä on yhteistä taivalta muka jo 10kk takana, sillä tuo pieni holskun alku täytti yhden vuoden!
Olin noin 4 vuotta sitten harkinnut pitkäkarvaisesta hollanninpaimenkoirasta, jo useasti olin jo melkein pennun varannutkin mutta alaikäisenä esteenäni oli vanhempani, jonka ymmärrän täysin.
En ollut mikää helppo koiranhankinnassa halusin koiraa todella kovasti ja yritin kaikin keinoin tuoda sen esille vanhemmilleni. Kuitenkin he pysyivät kovana ja sanoivat aina
"Kun täytät 18:sta saat tehdä mitä haluat."
Aloitin kannuksen kennellinjan vuonna 2013 ja pitkäkarvainen pyöri mielessäni todella pitkään, seuraavan vuoden hiihtolomalla sain viestin surullisen kuuluisasta poliisiprojektistani. Sitä noin vuoden pyöritellessäni sain todeta, että haluan jotain aivan muuta kuin pitkäkarvaisen muunnoksen holskusta. Halusin koiran jolla ei ollut niin suurta räjähtävyyttä kuin malikalla, mutta siinä olisi kuitenkin enempi potkua kuin sakussa.
Otin yhteyttä kasvattajaan, jonka löysin. Pennut eivät olleet vielä syntyneet kerroin poliisiprojektistani ja siitä kuinka se olisi lähdössä töihin keväällä, jolloin pennunpaikka mahdollisesti aukeaisi minulle.  Jutustelimme kasvattajan kanssa ensin sähköpostissa, josta pikku hiljaa uskalsimme facebookin puolelle. Ensimmäinen puhelumme kesti varmaan lähemmäksi 2 tuntia ja sen puhelun aikana huomasin tulevani juttuun kasvattajan kanssa enemmän kuin hyvin,
Pennut syntyivät ja seurasimme niiden kasvua sekä luonteen kehittymistä. Tällöin olin täysin avoin uros tai narttu, kunhan sopii omaan käteeni. Keskustelimme myös sijoitusnartun mahdollisuudesta.
Videoilta katselin ja silloin kiinnostuin paljon enemmän keltaisesta nartusta, sillä vaikutti olevan paljon luonnetta. Tällöin minua muistuteltiinkin ettei sen videon perusteella kannata päätöksiä tehdä, kun muutkin pennuista olivat niin väsyneitä.
Sovimme että kun pennut täyttäisivät 6 viikkoa niin kävisin ensimmäisen kerran tutustumassa kavereihin. Otin kämppikseni mukaan reissulleni. Riski oli samalla viikolla lähtenyt 'uuteen kotiinsa.'
Olimme paikan päällä pitkälle iltaan. Kuvailin pentuja, keskustelimme kasvattajan kanssa omista mieltymyksistäni. Tällöin olin kiinnittänyt huomiota mustapantaiseen urokseen ja edelleenkin keltapantaiseen narttuun. Kaverini kehui vihreäpantaista pentua sen ollessa kivoin, kun se ei
"purrut niin paljoa" Itse vain tuhahdin asialle, en sen suuremmin kiinnittänyt siihen pieneen melko kilttiin pentuun edes huomiota. Samana päivänä sain tietää, ettei Riski tulisi pysymaan uudessa kodissaan ja sain soiton kesken pentujen katsomisen Riskin lopetuspäätöksestä. Loppuvierailu menikin huulta purressa ja erinäisiä ajatuksia pyöritellessä.
Lähtiessämme kasvattajalta emme vieläkään olleet tulleet päätökseen. Tulisiko uros vai narttu piristämään elämääni.
Matkustin kotiin viettämään viimeisiä päiviä saksalaisen kanssa. En edelleenkään kertonut vanhemmilleni pentusuunnitelmista. Vaikka olinkin täysi-ikäinen, jotenkin aikaisemmat koiranhankinnan torjumiset kummittelivat mielessäni, sekä äidin uhkaukset silloin alaikäisenä
"Jos hankit sen koiran niin kotiin ei ole tulemista"
Astuin ulos klinikan ovista kädessäni vain hihna sekä panta, mutta tuttua tassutusta ei enää kuulunut vierelläni. Kaksoisiskoni oli lähtenyt mukaani saattamaan saksalaista viimeiselle matkalleen. Istuin autoon ja puhelin soi. Nitron kasvattaja soitti, enkä osannut olla vastaamatta.
Sen puhelun aikana sain tietää, että he olisivat nyt harkinneet sitä vihreäpantaista pentua minulle.
En ollut kauhealla puhetuulella, joten myötäilin kasvattajaa. Myöhemmin kuulin, että kasvattaja oli vähän hätkähtänyt äänensävyäni, olin kuulostanut hänen korvaansa erittäin pettyneeltä.
Kun kerroin syyn sain pian noottia siitä, että olisit ollut vastaamatta.
Nitron kasvattaja oli ollut isona tukena Riskin aikana. Sain paljon tukea sieltä suunnasta ja välillä tuntuu, että ilman Nitron kasvattajaa ja paria nimeltä mainitsematonta en olisi ikinä selvinnyt siitä tilanteesta eteenpäin.
Kahden viikon päästä istuimme jälleen kasvattajan luona, mukanani oli jälleen kämppikseni ja ystäväni joka oli lupautunut kuskiksi. Siellä se vihreäpantainen pentu odotti. Vaihdoimme jälleen kuulumisia melko pitkään. Hetken päästä istuin autossa sylissäni pienen pieni pentu.
Samalla pyöritellen ajatuksia aiheesta, olinko sittenkään tehnyt oikean päätöksen.
Pääsimme mutkien kautta takaisin kannuksen huomaan. Päästin Nitron heti irti autosta pihalle, kävelimme kohti asuntolaamme. Nitro juoksenteli jaloissa ja muistan kuinka sen häntä heilui jatkuvalla syötöllä. Se ei epäillyt hetkeäkään meidän porukkaa, eikä uutta ympäristöä vaan iloisesti laukkaili hangella. Päästessäämme sisälle vastassamme oli kämppisten koirat. Koiraporttien takana tietysti. Vahtihaukku ei säikäyttänyt tuota pientä raitapaitaa vaan se juoksi pääkolmantena jalkana portille esittelemään itseään, häntä edelleen viuhasti heiluen.
Samana iltana kirosin jo tuon rohkeutta. Illalla mennessämme iltaulkoilulle luokkalainen lakaisi lumia naapurikämpän edestä. Nitro pinkaisi samantien häntä heiluen ja iski hampaansa harjaan kiinni roikkuen siinä. Tällöin luokkalainen vain totesi "aivan mahtava pentu!"
Nitro tuli keskelle surua. Se tuli viikko sen jälkeen kun olin saattanut elämäni koiran viimeiseen lepoon. Olin itkenyt viikon lähes joka ilta muistellen Riskiä. Pennun tullessa siirsin patjani lattialle ja siihen rutiinin tottuessa purskahdin jälleen itkuun. Miettien mitähän Riski olisi sanonut 'pikkuveljestään.'
Tässä kohtaa tuo pieni elämän alku otti vastuuta enempi kuin se olisi ensimmäisenä iltana tarvinnut. Se asettui viereeni ja laski päänsä kaulalleni. Aivan samalla tavalla kuin Riski oli tehnyt viimeisenä iltanaan kanssani. Tässä kohtaa tunsin ensimmäistä kertaa helpotuksen tunnetta. Tiesin että tulisin selviämään tästä tilanteesta ja kääntäisin sen vielä hyväksi.
Näin elämääni oli tullut osaksi se pieni tumma pennunmöhkäle sillä vihreällä pannalla.
Jota en edes ollut harkinnut itselleni. Kuitenkin se osoitti minulle, että se on luotu minun käteeni sopivaksi. Tällä polulla tallaamme vieläkin ja toivon sen olevan vielä pitkä ja mutkikas kaikkine uusine tarinoineen!






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti