torstai 31. joulukuuta 2015

I gotta get this off my chest to let it go



V*ttu mikä vuosi!
Aloitin kelaamalla blogitekstejäni Tammikuun aloitukseen ja tunsin samantien pienen ahdistuksen puristuksen rinnassani. Huulta purren katsoin tekstiä yhden rakkaimpani elämän päättämisestä. Miettien samalla edellisen vuoden loppua, joka oli yhtä hullun myllyä jatkuvalla kiihdytyksellä. Mikään asia ei tuntunut sujuvan, vastauksia tuntui tulevan hitaasti.
Elämä polki kuin paikallaan, mutta samalla tiesin ettei tämä yhteinen valssi tulisi päättymään hyvin...
Viime vuoden lopulla ravasin kotona aina huonon uutisten jälkeen. Kertaakaan en Riskin ontumisten alkamisen jälkeen päässyt kotiovesta itkemättä. Aina minulla oli jotain "uutta" kerrottavaa jotain sellaista jota en ollut uskaltanut myöntää itselleni ääneen. Kotonakin tuntuivat jo lähes aina varautuneen siihen että kun tulen ovesta tuon saksalaisen kanssa niin tiedossa ei ollut mitään hyvää.
 Ensimmäiset päivät luopumisessa olivat ne kauheimmat. En osannut vain irroittaa tiukkaa otetta saksalaisesta. Näin sen "pienen" jätkän joka kulman takana. Välillä huomasin väistäväni sitä sisätiloissa kuin ennakoiden tulevaa törmäystä, jota ei enää koskaan tulisi.
Aina iltaisin murruin aivan täysin. Olin tottunut tuttuun suojelevaan läsnäoloon huoneessani. Nyt se oli poissa. En tiennyt mihin tukeutua. Liian tutut äännähdykset ahdistivat mieltäni. Se kuinka Riski oli aina koputtanut oveani ollessani sen toisella puolen. Ensimmäisenä yksinäisenä iltana Leidi koputti oveen ja päästin en sisälle. Ihan kuin se olisi tiennyt mitä menetin. Sillä tuo kyseinen labradori ei harrastanut oven "koputtelua" ennen sitä iltaa eikä myöskään sen illan jälkeen.
Jotenkin sain raahattua itseni takaisin koulun penkille. En tiedä miten pystyin niin pian palaamaan takaisin sellaiseen paikkaan, jossa meidän tarinamme yhteiset luvut oli lähes kaikki kirjoitettu.
Tiesin että suruun tulisi helpotusta... Riski lopetettiin keskiviikkona ja Nitro taisi tulla elämääni seuraavan viikonlopulla... Joidenkin korvaan päätökseni tuntui hätäiseltä. Tulevaisuudessa häämötti kuukauden työssäoppimismatka Englantiin. Mutta tuo päätös oli kuitenkin tehty jo kauan ennen. Kun Riski läheni puolen vuoden ikää tiesin että kun ja jos se lähtisi töihin tulisin ottamaan oman koiran.
Tuo saksanpenteleen alku oli opettanut mitä minä tahdon koiralta. Halusin nelijalkaisen, jolla olisi enempi moottoria kuin saksanpaimenkoiralla, mutten kaivannut sellaista räjähtävyyttä kuin malinoissilla. Päädyin mietinnässäni lyhytkarvaiseen hollanninpaimenkoiraan, koska pitkäkarvainen muunnos oli pitkään pyörinyt mielessäni. Neljä vuotta jos tarkkoja ollaan. Onneksi vanhempani kuitenkin estelivät päätöksiäni alaikäisenä, joten pystyin oppimaan ja kehittymään perheen koiran Leidin sekä poliisiprojekti Riskin kanssa. Sen lisäksi kokemus koulusta toi lisävarmuutta koiravalintoihini.
Jo ensimmäisenä iltana olin hieman hämmentynyt tuosta pienestä holskun alusta. Se oli niin rohkea. lähes mielestäni "vaarallisen rohkea" Se painoi pihalla koirien luokse, ihmisten luokse häntä heiluen ja haastaen leikkiin. Hetken olin hieman puulla päätän lyöty. Riski oli todella äkkiä leimautunut minuun ja se seurasi erittäin tehokkaasti tekemisiäni. Siinä missä tuo raidallinen pallero juoksenteli mistään kiinnostumatka pitkin pihoja. Olin kuitenkin sanonut kasvattajalle "haluan pennun joka tutkii paljon ympäristöään ja touhuilee yksinään sekä tekee omia ratkaisuja" Nitro oli kulma juuri se pentu joka teki omia "tutkimusmatkojaan" sekä ensimmäisenä kokeili kasvattajalla portaille kiipeämistä.
Jossain kohtaa minulla välähti ja aloin leikkimään pennun kanssa paljon koiramaisia leikkejä. Jahtasimme toisiamme hangessa. Annoin sen röyhkeästi roikkua käsissä ja lahkeissa. Toki rajat oli asetettava ja sellainen touhu kuitenkin lopetettiin käskystä. Sain luotua yhteyden tuohon pentuun ja sen jälkeen alkoi asiat luonnistumaan hieman helpommin. Hihnaa tuo näki hieman liiankin harvoin. Pyrin pitämään pentua aina vapaana jos se oli mahdollista. Hihnassa se toki kulki ne pakolliset hetket muttei muuten. Muistan vieläkin elävästi ensimmäisen matkani junassa tuon kanssa. Lähdimme edustamaan Showhaun Roadshown pysäkille Tuusulaan. Päästessäni Helsinkiin piti kuitenkin keksiä miten kannan tavarani sekä tuon pennun liukuportaista. Jostain syystä en jaksanut etsiä hissiä vaikka se olisi helpoin ratkaisu. Samalla hetkellä joku tuli ihailemaan pentua ja tein sen koiraihmisen erittäin onnelliseksi siitä, että hän sai pitää pentua koko liukuporras välin sylissään. Nitro ei edes huomannut asiaa vaan lähinnä köllötteli vain vieraan otteessa. Kuvanoton jälkeen pääsimme jatkamaan matkaamme. Päästessämme edustuspaikalle paljastui holskulle ihmisten kummallinen maailma. Ensimmäisenä se törmäsi liukuoviin... Ilmeisesti se kuvitteli että niiden lävitse voisi kävellä. Kiertueen ajan se oli kiinnitetty pöydän jalkaan ja hienosti tuo 9 viikkoiseksi pennuksi joko nukkui tai leikki muiden osallistujien kanssa. Välillä minulle tutut mutta Nitrolle tuntemattomat ihmiset käyttivät jätkää ulkona. Kun en itse koirien "stailaukselta" kerennyt.

Muistan että kiinnyin tuohon penikkaan todella hitaasti. Alkuun hieman taisi menetys kalvaa takaraivossa. Sillä välillä pelkäsin tuon naperon vain katoavan tai kuvittelin mitä pahempia loppuja meidän yhteiselle taipaleelle. Hiljaksiin totuin ajatukseen siitä, ettei tuo ollut katoamassa mihinkään. Koulutus sujui omalla mallillaan, pennulla löytyi leluihin kiinnostusta mutta yritin pelailla mahdollisimman pitkään ruoalla luoden tekniikkaa. Etenimme kuitenkin rauhallisesti, kun paineita edistymisestä ei ollut. Pidin kuitenkin mielessäni tavoitteet Tokosta, sekä BH:sta.
Showhau reissun jälkeen suuntasimme ensimmäistä kertaa kotia kohden maalle. Nitro oli kunnon epeli. Se huijasi aina joka toisella tunnilla olevansa "ihana ja rauhallinen" penikka kun toisena hetkenä se juoksenteli päättömästi seinille, tarttui jokaiseen asiaan mikä vain irti lähti sekä luoksetulo kaikui kuuroille korville kun kaikki muut ihmiset sattuivat olemaan "niin paljon kivempia kuin mamma" Tutustuimme myös Blogissa esiintyvään Noriin ja kohtaaminen sujui hyvin. Tosin hieman hiljaisemmalla vauhdilla kuin oletimme. Alkuun leikittiin mutta sen jälkeen Nori leikki ettei pentua ole olemassa ja Nitro keskittyi mieluummin Jonnan hanskan varastamiseen kuin toiseen koiraan.

Tutustuin syvemmin Nitron taustoihin. Kaivelin kuvia sukulaisista yritin löytää niiden kisavideoita. Sen lisäksi tokosäännöt olivat muuttuvassa, joten niiden puolesta piti löytää seminaarin paikka.
Sitten tapahtui se heti jota pelkäsin. Englanninreissun aika...  Tiesinhän että se tulisi eteen mutta en ihan odotellut sitä niin pian. Se oli yksi unelmistani. Matkustaa ensimmäistä kertaa yksin vieraaseen maahan ja jopa puhua sen kieltä työskennellessään siellä.
Aloitin matkani alkoi kohti "tuntematonta" 30.3.2015.
Vietin elämäni parhaimman kuukauden vieraalla maalla. Ensimmäisinä viikkoina puhe takelteli ja tuntui kuin olisi parempi olla sanomatta mitään. Koko ajan joutui olemaan hieman "ylikierroksilla" kun lähes jokaista lausetta piti miettiä, että saisi itsensä ymmärretyksi. Sain sentään lepuuttaa itseäni hieman palatessani aina töistä "hoitoperheeseeni" Sillä perheen äiti puhui Suomea, mutta muut perheessä kommunikoivat lähinnä englanniksi. Huomasin kahden viimeisen viikon aikana rohkaistuvani ja pystyin puhumaan työkavereideni kanssa ilman ongelmia.
Pidin työskentelypaikastani, vaikkei kaikki asiat luistaneet kuin pitivät. Matkustin työssäoppimaan sillä ajatuksella että pääsisin koirapuolelle, mutta minulle kerrottiin paikanpäällä ettei se onnistuisi. Kuitenkin kuukautena se oli erittäin opettava kokemus ja sain myös niinkin lyhyen ajan sisällä itselleni uusia ystäviä, joiden kanssa kirjoittelen vielä tänäkin päivänä.

Kuukauden jälkeen palasin kotikonnuille. Heti samana päivänä lähdin kohti Turkua noutamaan tuota pientä pelkelettä. Kuten odottaa saattoi oli tuo pentu leimaantunut hoitajaansa erittäin vahvasti. Saavuttuani asuntoon se tervehti minua kuin ketä tahansa muuta, eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota. Totuus sattui, kun katsoin hoitajan treeniä Nitron kanssa. He olivat niin taitavia keskenään.. Kun hihna ojennettiin minulle Nitro jäi hihna kireällä tuijottelemaan hoitajansa perään. Se itki ja vikisi. Tuntui pahalta viedä se pois.
Matkustimme kotiin tunnin auton kanssa ja tuo raitapaita itki lähes koko matkan. Se vilkuili kaihoisasti ikkunasta ja selvästi jäi kaipaamaan jotain.
Sain todeta että Nitrolle teki hyvää olla viimeiset viikot Turussa, näin vältyttiin täydelliseltä "maalaistumiselta" ja poika kulki mukanani näppärästi paikasta paikkaan. Tämän jälkeisen ajan vietin tiiviisti jätkän kanssa. Paikkasimme vanhaa suhdetta ja loin yhteyttä tuohon pentuun uudestaan. Parin päivän jälkeen tuntui tuo poika jo muistavan kuuluvansa minun siipieni suojaan.
Palasimme Pohjanmaalle opiskelujen perässä ja tapasimme Nitron velipoikaa Silvaa, sekä "tyttöystävää" Vidaa. Jätkä meinasi revetä liitoksistaan nähdessään pentuaikaisen ystävänsä pitkän tauon jälkeen. Sen reaktio koirakaveriin oli sellainen, jota olin hieman odotellut meidän ensikohtaamiselta. Yhteinen sävel löytyi pian ja kaverukset juoksentelivat lujaa pitkin peltomaisemaa.
Aloitimme aktiiviset treenit painoittuen tokopuoleen. Peräpää treeni alkoi tuottaa tulosta, viettiasiat iskostuivat enempi omaan pääkoppaan ja niiden tuomat hyödyt näkyi pitkälle. Olin keskittynyt aivan liikaa teknisyyteen ja sain hetkeksi koiran innon "lopahatamaan" treenailuun. Tekeminen ei ollut enää niin kivaa kuin ennen. Itseopiskelin ja kyselin tutuiltani neuvoja, opettelin uusia palkkaustyylejä toin leikkiä avstuksella enempi treeniin. Tästä lähdimme tarpomaan ylemmäs suorituksissa ja tottistreeni alkoi tuottaa tulosta.

Kesäloma alkoi suuntasin nokkani kohti kotirintamaa. Nitro pääsi lomalle maalle ja treffailimme tutun koiraporukan kanssa usein kesänaikana. Nitro korkkasi ensimmäiset mätsärinsä ja sain todeta että niinkin yksinkertaisen asian kuin seisomisen opettaminen kannattaisi pidemmällä tähtäimellä. Sen lisäksi näyttelyravi oli tyyliä "hyppyhyppykoikkaloikka" Tyylipisteiden toivossa ravasimme kehässä vieretysten. Jos haettiin jotain hyvää suorituksesta niin kontakti pysyi hyvin esiintyessämme. Seisominen oli mitä oli, muttei parempaakaan saatu aikaiseksi.
Etsin treeniryhmää siihen kuitenkaan koskaan liittymättä. Seuraaminen aiheutti harmaita hiuksia ja ohjaajan oli vaikea takoa itselleen, että käsissä oli vielä nuori koira. Sen lisäksi maalimiesmotivaatio oli huono. Nitro oli keksinyt että haussa ja esineruudussa oli tarkoitus vain juosta yli 50 metriä metsään ja sitten takaisin, saattoi se risteillä alueella mutta nenänkäyttöä se ei harrastanut.
Epätoivo alkoi vallata omistajaa, vaikka tuolle pölkylle näytettiin ja käytiin yhdessä viemässä lelua niin siltikin se meni vain juoksemiseksi. Irtoaminen ei ainakaan ollut ongelma... heh heh...
Lähdimme korjaamaan maalimies ongelmaa haukkumisen kautta.

Matto vedettiin jälleen altani perheen labradorinnoutajien kadotessa 17.6.2015, tytöt ovat vieläkin sillä tiellä. Lukuisia näköhavaintoja tuli tarkastettua, etsijäkoira kävi ilman lisähyötyä, ilmoituksia on jaettu kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, jopa ihmisten postilaatikkoihin.
Yhdestä paikasta sain tylyn palautteen siitä ettemme huolehtineet koiristamme siksi ne karkasivat. Meinasin repiä katoamisilmoituksen ihmisen kädestä ja viedä sen jollekin jota kiinnostaisi auttaa. Päädyin kuitenkin poistumaan takavasemmalle, todeten hiljaisella äänellä.
"Ehkä me ei sitten huolehdita..."
Odotimme ja odotimme mutta tytöistä ei kuulunut mitään. Pikku hiljaa näköhavainnot alkoivat kuihtumaan ja kauhukuvat päässäni kasvoivat. Entä jos...
Yhtäkään varmaa näköhavaintoa ei tullut, josta olisi voinut sanoa että kyseessä oli meidän koirat.
Aloimme tottumaan koirien poissaoloon. Varoituskyltit koirista poistettiin ovista, puhuimme "edesmenneistä" koirista. Hautasin useat suunnitelmat tyttöjen mukana. Leidi oli kulkenut mukanani useita vuosia. Se oli opettanut minulle niin paljon. Tarkoitukseni oli suorittaa BH kyseisen koiran kanssa, sekä edetä pelastuskoirapuolen rauniohommissa. Ehkä jopa saavuttaa se  TK2. Vanhempi koirista oli tutustuttanut minut kivikkoista tietä koiraharrastuksen pariin enkä vähättele sitä yhtään enempää. Nyt vain toivon, että edes jokin vihje johdattaisi meidät tyttöjen jäljille. Ihan sama tulisiko totuus vasten kasvoja huonoina tai hyvinä uutisina.

Lähdimme kasvattileirille elokuussa. Paikan päälle pääsivät kaikki Nitron sisarukset sekä yksi koira aikaisemmasta pentueesta. Aloitimme tottiksilla ja tuo raitapaita taisi suorittaa elämänsä parasta tottelevaisuutta sen perjantain aikana. Yhtäkään virhettä emme tehneet sen suorituksen aikana. Sen lisäksi poika pelasi korkealla vietissä kuitenkaan tulematta yli tai jättämättä käskyjä kuuntelematta.
Jälki sujui miten olosuhteisiin voitiin olettaa. Pelto oli kuin riisin viljelyyn tarkoitettu. Vettä oli nilkkaan asti, palkkaruoat lainehtivat pois askelilta. Se jälki oli yhtä taistelua. Välillä niin ohjaajalle kuin koirallekin iski epätoivo kun molemmat hukkasivat jäljen. Pari hyvää pätkää saatiin aikaiseksi ja jälki saatiin lopetettua onnistuneesti. Esineruutu ei sitten sujunut yhtään. Nitro kuumui viimeisinä päivinä liikaa ja oli selvästi "puhki" treenimäärään takia. Se ei tällöinkään haistellut vaan juoksenteli metsässä. Tämän jälkeen päätettiin ettei Nitro treenaisi enää tälle viikonlopulle.
Jokainen sisarus oli omanlaisensa persoona ja oli hauska nähdä kuinka jokainen oli kasvanut kiinni niihin omiin ihmisiinsä. Kuinka jokainen koirakko muistuttivat toisiaan. Kasvattaja oli tehnyt erittäin hyviä kotivalintoja jo pentulaatikossa!
Illat venyivät pitkiksi analysoimme treenejä, sekä käsittelimme monta koiramaista aihetta yhden viikonlopun aikana.

Palasin koulun penkille. Ilmoittaen Nitron melkein heti tokoringin pääsykokeeseen. Monesti purin hammasta ja mietin kaikkia mahdollisia tapoja epäonnistua. En kokeita jännittänyt aikaisemman koiran kanssa, mutta nyt tilanne oli eri. Menimme keskeneräisen 10kk ikäisen penikan kanssa tasokokeeseen jossa ei saanut palkata kuin kerran ja palkka ei saanut näkyä. Mielestäni suoritus näytti ihan hirveältä, mutta jälkikäteen videolta katsottuna se ei edes ollut niin paha...
Pääsimme rinkiin mukaan heittämällä. Jäin odottamaan treenien alkamista innolla.
Nitro sai paljon lisää täpäkkyyttä treeneihin ja ne alkoivat tuntumaan mielekkäiltä. Tuntui kuin ongelmat esineruudussa, sekä haussa olivat ratkenneet itsestään. Raitajätkä oli vihdoinkin tajunnut omaavansa nenän eikä ongelmia tarvinnut miettiä enää metsälläkään.
Kohtasimme toisen takapakin Nitron saadessa tällin koulun lehmäaidasta. Se yhdisti iskun minuun ja ensimmäisen päivän se vältteli kosketustani. Vaikka kuinka yritin rauhoitella koiraa niin se lähes huusi jos edes vahingossa törmäsi jalkaani hihnassa kävellessä. Saman reaktion sai aikaiseksi myös metsässä äkkinäiset kosketukset oksiin tms.
Takapihalle Nitro ei uskaltanut kuukauteen se pisti liinat pohjaan ja heittäytyi maahan kauhusta kankeana. Sitten yhtenä päivänä se oli vain unohtanut pelkonsa ja painoi kuin ennen vanhaan pellolla. Se hyväksyi kosketukseni ja yhtäkkiset koskemiset eivät enää aiheuttaneet paniikkia lähinnä vain säpsymisiä. Koko pelkokauden aikana ei treenattu juuri mitään vaan kasvatimme luottamusta jälleen toisiimme saaden sen takaisin raiteilleen

Jälleen kohtasimme surua kun kaksoisiskoni koiranpentu sai tuomioksi lonkka dysplasian. Pentu alkoi ontumaan voimakkaasti ja välillä se ei päässyt itse ylös. Ulkona siltä petti takapää välillä alta ja ratkaisu oli tällöin selvä. Tuo Nitron pikkuveljeksi kasvanut sekarotuinen demoninpoikanen joutuisi lähtemään kohti sateenkaarisiltoja. Matkustin yhden illan vuoksi kuusituntia autolla, jotta pystyisin auttamaan rakkaan ystävän hautaamisessa, sekä tukea kaksoisiskoani lopetuksen aikana samalla tavalla kuin hän tuki minua Riskin lopetuksessa. Kävimme kuvaamassa viimeisiä hetkiä, sekä leikittämässä poikia viimeistä kertaa. Kisbe poistui tästä maailmasta rauhallisesti nukahtaen ja kannoin sen haudanlepoon mökillemme. Mukaan se sai Nitron autopeiton, yhden sukan, raitapaidan tuoman kepin, sekä suosikkivinkulelunsa. Jouduin samana iltana matkustamaan takaisin Kannukseen ja koko matka meni kuin sumussa. Sinä iltana revontulet leikittelivät taivaalla... Itkin menetystä jälleen. Muistelin Riskiä, heitin taivaalle rukouksia tyttöjen löytymisestä ja itkin tuoretta menetystä, jälleen oli koira poistunut lähipiiristäni aivan liian nuorena.

Pääsin kuitenkin pian tutustumaan kaksoisiskoni uuteen tulokkaaseen. Paimensukuiseen Keroon, joka on pennuksi erittäin jästipäinen mutta herkkä pojan alku. Nitro alkuun "ällösi" lasta ja ryhmäkuvat olivat miltein mahdottomia, kun raitapaita mielellään väisti tuota lappalaista.
Näin Joulun tienoilla Nitro on hyväksynyt pennun ja nykyään pistävät painiksi usein ja Kerokin haastaa tuota 'petoa' leikkiin. Toivoen samalla, että näillä kahdella olisi valoisampi ja pidempi tulevaisuus kuin edeltäjillään.

Nyt olemme Joululomalla ja pohdiskelemme vuoden aikana tulleita kolhuja. 2015 on ollut melkoinen koiravuosi. Menetystä, tuskaa on koettu enemmän kuin yksi ihminen tarvitsisi. Nitro on luonteellaan hurmannut sekä pelästyttänyt ihmisiä. Kuten äiti sanoi minulle.
"Nitro aina muistuttaa minua siitä, etten halua enää koiraa, mutta se on sulle täysin omaan käteen sopiva."

Vuoden vaihteen jälkeen alkaakin jo lähtölaskenta valmistumiseen... Niin se elämä vain  menee ohitse ennen kuin siitä saa edes kunnolla kiinni,





Ulkoasusta kiitos Lohdunkantajalle!






2 kommenttia:

  1. Ihan pakko kommentoida, että olipas nerokas lausahdus äidiltäsi, jostain syystä tosi ihanasti sanottu. Hyvää ja onnellista alkanutta vuotta! :)

    VastaaPoista